KEVÄTTÄ RINNASSA

Kevään tulo tuo tunteet pintaan. Kaikki lähtee valosta, kun pimeys kaikkoa kauemmas kuin pippuri kasvaa alkaa toivo nostaa päätään. Elämä tarvitsee toivoa, ilman sitä ei jaksa taapertaa eteenpäin. Tarvitsen valoa, rakastan valoa, saan valosta voimaa ja rohkeutta. Minulle sopii pohjoisen pallonpuoliskon valoisat illat ja yöt, ne ovat valoa parrhaimmillaan. Silti, uuden elämän herääminen voi tuoda myös huolta ja epävarmuutta, on asioita joita ei voi millään tavalla hallita. Pääpaino on toivottavasti toivossa.

Tähän kevääseen on liittynyt paljon aivan erityisiä, ei niin mukavia, asioita. Ahdistavia, pelottavia, loukkaavia. Olen niitä joutunut pureskelemaan pitkään, oikeastaan jo koko talven, on ollut vaikeaa päästä eteenpäin. SItä on vain kovetettava ja koottava itsensä, nostettava leuka pystyyn ja muistutettava itselleen kerta toisensa jälkeen: Minä riitän, olen tehnyt osuuteni, jatkan eteenpäin omaa elämääni, omalla tavallani. Olen elänyt hyvän elämän monista haasteista ja vastoinkäymisistä huolimatta, olen kiitollinen arjen rutiineista, ja siitä että elämäni on ollut, ja on edelleen, juuri minun elämäni.

Ei minun ollut tarkoitus jäädä filosofoimaan. Vöillä sitä juttua vaan tulee, hiukan ikäänkuin itsekseen. Ajatuksena oli kohdistaa tämä juttu kevään hommiin pihalla ja parvekkeella. Tuo kevään valo ja lämpenevät päivät herättävät halun ja velvollisuudentunteen painua puutarhaan. Jos elää siirtolapuutarhaelämää, vallitsee siellä tietyt normit ja säännöt joita tulisi noudattaa. Puiden, pensaiden ja nurmikon pitää kestää toisten katseet ja mieluiten vielä täyttää puutarhan kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Mitä minun puutarhani ei varmaan kaikkien mielestä tee. En ole oikeastaan koskaan voinut/kyennyt/halunnut/osannut toimia täysin normiston mukaan, minulla on omat selkeät esteettiset ja eettiset normit jotka haluan täyttää. Ja toisekseen, on pakko myöntää, enää ei jaksa niinkuin haluaisi. Yksi pitkä työpäivä möksällä, tarkoittaa seuraavana levon tarvetta. Vanheneminen ei ole kivaa….

Muistan yhden kevään kun olin fyysisesti ja psyykkisesti aivan rikki, se oli aikaa jolloin ihoni sairastui enkä sen hoitamisen lisäksi kyennyt mihinkään muuhun. Silloin keväällä pihallani vallitsi todellinen kaaos, nurtsi oli liki puolimetristä ja kaikki muu sen mukaista. No, siitäkin selvittiin ystävien avulla. Nyt tilanne ei sentään ole ihan yhtä paha. Aikamoinen työmaa sielä kuitenkin oli ja on edelleen. Olen vasta päässyt alkuun, mutta en enää nollapisteessä.

Viime päivinä on ilmojen haltia ollut pihahommia vastaan. Kylmä ja kova tuuli ei innosta ulkona työskentelyyn. SIksikään, koska en näillä keleillä viitsisi ottaa koiruutta mukaan. Se tarkoittaa lyhyempää aikaa möksällä oloon ja kuitenkin sen lisäksi pitää hoitaa koiruuden lenkitykset. Lisäksi on ollut hiukan muuta touhua ja viiikonloppu Murmelin kanssa ja muutama huono yö on vaatinut veronsa. Näihin tunnelmiin ja tuntoihin on vaan totuttava, itseään ja kehoaan on kunneltava. En ole siinä kovin hyvä, olen enemmänkin “jos jotain päätän tehdä, niin sen teen” tyyppiä.

Silmänpalvoja aloittaa aina tienpuoleisesta osasta, jotta ohikukijat näkisivät edes jossain määrin normien mukaisen näyn. SIinä kun nyhdin talventörröttäjiä ja ajoin ylipitkää nurmikkoa, yksi ohikukija jo totesiksin; sitä on sitten tultu siistimään pihaa… Tottahan se oli, sitä siinä tein. Eikä pitäisi välittää tuollaisesta, meitä on niin moneksi. Onneksi aika pienellä saa minun mielestäni paljon hyvöö aikaan. Seuraavilla kerroilla voi tehdä enemmän, nyt on saavutettu minimi. Sen lisäksi on pari juttua joita en pysty yksin tekemään, en nimittäin uskalla kiivetä kovin korkeaalle tikkailla. Yksi kaatuminen niiden kanssa riittää, ei kiitos enää murtuneita nilkkoja!

Takapihaakin olen aloittanut, yrittänyt hiukan sipistellä takanaapurille avautuvia maisemia. Samat hommat, talventörröttjät ja nurmikon ensiapu. Kasvimaan puoli on edelleen täydessä kaaoksessa. En ehtinyt enkä jaksanut enempää. Sain minä sieltä suurimmat roskat pois sentään. Ja kannoin eli raahasin pihakalusteet ulos, se tekee heti asutumman olon pihalle, ja syötiinhän me lauantaina Murmelin kanssa ulkona grillittuja makkaroita, eli tarpeeseen ne kalusteetkin tulivat. Pakko vaan myöntä, että tämä takapiha vaatii vielä paljon isomman työn. Yritän olla stressaamatta, yritän ajatella ettei tarvitse ajaa itseään aivan piippuun. Lämpöasteita lisää kiitos, niin lisääntyy pihatyöintokin huomattavasti.