Muuttoa odotellessa...

Kummasti nämä osaston muuttoasiat nousevat ajatuksissani pinnalle täälläkin. Työmaalla näitä juttuja pohditaan niin työtovereiden kuin vanhempienkin kanssa, onhan tämä meille kaikille erittäin iso juttu. Tuolla vanhassa, tai sanotaanko vielä nykyisessä, keskolassa olen työkennellyt 30v 10kk, tuona aikana on keskola käynyt läpi yhden "evakkoretken" kun 1990-luvun alkupuolella siellä tehtiin edellinen remontti. Silloisten hoitostandardien ja tietämyksen mukaan saatiin niin kauniit ja hienot tilat kuin vaan vanhoihin kuoriin oli mahdollista tehdä. 

Ne tilat eivät vaan nykyisellään riitä tälle suuremmalle määrälle potilaita joiden vanhemmat viettävät pitkiäkin aikoja vauvansa luona, isommalle henkilökunnalle ja monenmoisille laitteille joiden avulla yhä pienempiä ja hauraampia sairaita keskosia ja vastasyntyitä hoidetaan. Vanhempien toivataan olevan mahdollisimman paljon vauvojensa luona, vauvat tarvitsevat vanhemman kengurssa antamaa läheisyyttä ja vanhemmat tarvitsevat vauvansa läheisyyttä oppiakseen nämä tuntemaan. Nykyiset olosuhteet eivät enää tätä kunnolla mahdollistaneet. Askel on meille silti iso, se on uuden oppimista monella tasolla. Mielenkiintoista, haastavaa, kiehtovaa, peloittavaa, vaikka mitä.... Itse odotan tätä kovasti, jännityksellä ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. 

Taas linkki yhteen uutiseen, pakkohan näitä on jakaa... :D

http://yle.fi/uutiset/keskosten_perhehuoneet_kayttoon_turussa__laheisyys_auttaa_vauvan_painoa_nousemaan/7162331

Tässä on muutamia kuvia tästä nykyisestä "vanhasta" keskolastamme, tilat saattavat vaikuttaa jopa avarilta, mutta kuvöösien ja avopöytien välistä puuttuvat tuoleissaan istuvat vanhemmat. Nämä kuvat on otettu kymmenisen vuotta sitten, silloin tällaiset näyt olivat tavallisempia. Vaan ei enää, vauvojen onneksi viettävät vanhemmat tänä päivänä paljon enemmän aikaa vauvojensa kanssa myös osastolla kuin tuolloin.

Nykyään olisi haasteellisempaa löytää näin paljon tyhjää osastolla! Toisaalta en myöskään voi julkaista täällä kuvia joissa on tunnistettavia perheitä, sellaiseen ei eettinen minäni antaisi lupaa, ei vaikka minulla olis muuten lupa kuviani käytää esim. opetustarkoitukseen tai Neonataalihoitaja-lehdessä.

Tässä joutuu takuuvarmasti ravistelemaan omia tottumuksiaan ja tapojaan! Kun vaan jaksaisi muistaa, että kun meille tämä on työtä. vaikkakin sitä tehdään sydämellä, niin perheille tämä kaikki on ainutkertaista. Hoidosta ja potilaiden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehdimme me, mutta perheet lähtevät vauvoineen kotiin jatkamaan yhteiseloaan eli vauvojen ja vanhempien hyvinvointi jo keskolassa on äärimmäisen tärkeää. Mutta tärkeää on myös meidän hoitajien hyvinvointi, muuten emme jaksa omaa vaativaa työtämme. Ison uuden muutoksen tekeminen yhdellä rysäyksellä on rankkaa, jostain siihen on vaan nuo voimavarat löydettävä.

"Tärkeintä ei ole,

että vauva on terve

Tärkeintä on jäädä henkiin

Tärkeintä ei ole saavuttaa

neuvolakirjan jokaista

kohtaa "normaaliin tahtiin"

Vaan olla

oman neuvolakirjansa

Indiana Jones

Oman elämänsä sankari

ja vähän muidenkin

aika paljon muidenkin

Tärkeintä ei ole olla sitä

mitä muut toivoivat

luulivat tai odottivat

Tärkeää ei ole olla

kummankaan näköinen

Tärkeää on olla

oman itsensä näköinen

ja pitää vahvasti

kaksin käsin kiinni siitä

mitä elämäksi sanotaan

Tärkeintä on olla

yhdessä ja jaksaa

Olla paikalla silloin

kun välittämistä jaetaan

Tärkeintä on kuulua johonkin

ja hengittää samaan tahtiin

sen porukan kanssa

jota perheeksi kutsutaan. "

-kirjoittaja tuntematon-

Tuon ylläolevan runon löysin erään keskosvauvan äidin jakamana. Runoon kuuluvien

kommenttien mukaan tämä on tsempannut usemapiakin keskosäitejä heidän matkatessaan vauvojensa kanssa tällä elämän välillä karikkoisellakin polulla. Minuakin se kosketti, en tiedä mikä kohta eniten, mutta ehkä hoitajana koen isona asiana tuon:... olla yhdessä ja jaksaa. Olla paikalla kun välittämistä jaetaan,..kuulua johonkin ja hengittää sämään tahtiin sen porukan kanssa jota perheeksi kutsutaan. SIinä on ohjenuoraa kylliksi, perustaa perhelähtöisen hoitotyön tekemiseen. En väitä ollenkaan että se olisi helppoa, ei toki, sitähän se ei ole. Mutta parhaansa voi yrittää, aina voi kehittää itseään ja olla nöyrä oppiakseen uutta. Pieniltä potilailtamme koen itse edelleen oppivani uutta päivittäin, tämä on työ jossa ei koskaan voi tulla valmiiksi. SIksikin se on vaan niin kiehtovaa ja mukavaa ja jännittävää.

Olen pahoillani jos tämän blogin ulkoasu on kovin outo ja epänormaali, jotenkin olen ilmeisesti sotkemaan asetuksia ja ainakin esikatselussa oli paljon valkoista ja muutakin outoa. En osannut sitä korjata, enkä kaikkea jaksanut uudelleenkaan tehdä aivan alusta alkaen, toivotan että ensi kerralla onnistuu paremmin!

Eli seuraavaan kertaan ystävät, nyt taas kerran nukkumaan!